Miksi en ole itävaltalainen osa 2/3: Itävaltalaiset ja valtavirta eli on olemassa vain huonoa ja hyvää taloustiedettä

Kirjoitin ensimmäisessä osassa tätä kirjoitussarjaa, että toinen osa tulisi käsittelemään itävaltalaista taloussykliteoriaa. Facebookissa heränneen keskustelun vuoksi katson, että on luontevampi kirjoittaa  alkuperäisesti kolmanneksi osaksi kaavaillusta aiheesta eli itävaltalaisten ja valtavirran suhteesta. Kysymys kuuluukin: miksi itävaltalaisen koulukunnan edustajat eivät mahdu (kansan)taloustieteellisiin laitoksiin yliopistoissa? 

Lyhyesti vastattuna itävaltalaisten teoriat eivät täytä taloustieteiden piirissa olevia minimivaatimusta. Tämä minimivaatimus on, että teorian täytyy olla loogisesti koherentti ts. esitetyistä oletuksista on päästävä (vain ja ainoastaan) esitettyyn lopputulemaan. Tämän jälkeen voimme alkaa arvioimaan kuinka perusteltavissa tehdyt oletukset ovat ja näin ollen kuinka hyvä itse teoria on. Kuten osoitin viime kirjoituksessa itävaltalaiset eivät tyypillisesti esitä kaikkia vaadittavia oletuksia, joilla voitaisiin sanoa minimipalkan laskevan työllisyyttä kaikissa olosuhteissa. Kuitenkin itävaltalaiset väittävät markkinoidessaan omaa koulukuntaansa, että heidän teoriansa voidaan deduktiivisesti päätella human action aksioomasta, joka on apriorisesti tosi. 

Tällainen kaksilla korteilla pelaaminen, missä tehdään yhtä ja väitetään toista, on tyypillistä itävaltalaisille. Esimerkiksi vastauksena edelliseen kirjoitukseeni minipalkasta sain Rothbard siteerauksen, missä hän kirjoittaa että monopsonia ei voi syntyä  koska emme ole havainneet että yritykset muodostaisivat palkkakartellin (huom. Rothbard on ymmärtänyt monopsonin väärin, koska hän kirjoittaa että monopsoniin tarvittaisiin kaikkien yrityksien kartelli taloudessa mikä ei pidä paikkaansa). Tietenkin jos teemme oletuksen, että jotain tilannetta ei synny koska olemme niin empiirisesti havainneet niin se sulkee tämän vaihtoehdon pois siitä teoreettisesta mallista. Tämä kuitenkin on täysin ristiriidassa itävaltalaisten väitteen kanssa, että teorioiden pitäisi perustua apriori oikeiksi tiedettyihin oletuksiin. Emme voi mitenkään apriori tietää, että kartellia ei muodostuisi. Kaikenlisäksi tallaisen oletuksen tekeminen voi pitää esimerkkinä huonosta taloustieteestä.

Itävaltalaiset ovat myös implisiittisesti myöntäneet, että heidän teorioissaan on aukkoja (ts. kaikkia tarpeellisia oletuksia ei ole kirjoitettu auki) pyrkimällä paikkaamaan näitä. Yhtenä esimerkkinä tästä on itävaltalainen taloussykliteoria, jonka epäloogisuuksiin itävaltalaiset ovat kehitelleet selityksiä ihan lähi vuosinakin. Kuitenkin tulemme taas tähän kaksilla korteilla peluuseen, koska nämä aukot eivät estä itävaltalaisia esittämästä Misesin sykliteoriaa totena toisaalla. Tällaista ei voi tapahtua valtavirran piirissa, jossa teoria välittömästi hylätään jos siitä löydetään looginen aukko. 

Itävaltalaiset itse useasti esittävät, että heidät pidetään pois yliopistoista koska heidän teoriansa ovat liian oikeistolaisia. David Friedmanin (Milton Friedmanin poika) vastaus tähän oli, että se ei voi pitää paikkaansa koska hänen isänsä oli arvostettu ekonomisti. Mielestäni vielä parempi esimerkki on David itse, jota anarkokapitalistina ei ole hyljeksitty taloustieteiden piirissa. Myös omasta kokemuksesta voin kertoa, että tutkimusta ei arvotella sen mukaan minkälaisen kuvan se jättää valtion toiminnasta.

Voidaankin kysyä voisiko itävaltalainen taloustiede palata yliopistoihin, jos se täyttaisi aikaisemmin esittämäni minivaatimukset. Jos itävaltalaiset esittäisivät teorioita; joissa kaikki vaadittavat lisäoletukset on esillä, olisivat ne samalla lähtöviivalla valtavirran teorioiden kanssa ja ei ole mitään syytä miksi niitä kohdeltaisiin lähtökohtaisesti eri lailla. Kuitenkin olen hyvin skeptinen, että itävaltalaiset tulevat tekemään näin. Kuten David Friedman on esittänyt itävaltalaiset harjoittavat tietynlaista tuotedifferentaatiota. Jos he soveltaisivat itseensä tuota valtavirran piirissa olevaa minimivaatimusta olisi helppo huomata; että prameat mainospuheet ainutlaatuisesta koulukunnasta, jolla on ainoa avain totuuteen olisi helppo huomata vääriksi. Mises-instituutilla ja siihen liittyvillä henkilöillä olisi paljon hävittävää tässä, joten uskon että vastaisuudessakin Mises-instituutin luennot eivät tule esimerkiksi opettamaan logiikkaa (millä näyttäisi oleva huutava tarve, koska niin monesti menee itävaltalaisilla iloisesti sekaisin se että voiko tietystä premissistä johtaa lopputuleman vai se että ainoastaan lopputulema ei ole premissin vastainen) vaan keskittyvät väärän ja jopa valheellisen kuvan antamiseen itävaltalaisesta ja valtavirran koulukunnista. Tämä on tietenkin harmi niiden ihmisten kannalta, jotka tutustuvat taloustieteisiin itävaltalaisten kautta.